Managing (by) Crisis

Seija Jalagin

Year 2018 marks the centennial memory of major crises in many European countries. First World War, the most destructive of wars by then ended in November, leaving behind 16 million dead and 21 million wounded. In Finland, the declaration of independence from Russian Empire (Finland had been a grand duchy of Russia since 1809) was followed by a civil war between the Reds and the Whites from January till May 1918. This was the bloodiest civil war in 20th-century Europe from the point of view of deceased people in proportion to population. Some 38,000 people died in the war: one third lost their lives in the battlefields, one third was murdered or executed, and one third died of diseases, hunger or violence in the prison camps for the Reds during summer and autumn of 1918. The war that lasted 3½ months was part of the First World War that shaped Eastern Europe, in particular, politically, ethnically and socially, and became the seed of the next major war, the Second World War.

Hundred years ago, these wars were real crises that destroyed lives, communities and societies to a point that required years of reconstruction and reconciliation.

For almost a decade now, crisis has been an almost daily catchword in the media. First we were introduced the economic crisis that began in the USA in 2008. It was followed by the economic crisis in Greece and respective EU sanctions. In 2015 the headlines screamed about refugee crisis, and lately we have been talking about the crisis of democracy as a result of populist politics in many European countries and the American presidential election. Climate change will soon constitute a crisis in itself.

We should nevertheless ask whether these are crises in the real sense of the word: “an unstable or crucial time or state of affairs in which a decisive change is impending, one with the distinct possibility of a highly undesirable outcome”, or “a situation that has reached a critical phase”? (e.g. Merriam-Webster Dictionary).

Already in 2015 when asylum seekers from the Middle East, Afghanistan and from the African states started to migrate to Europe in large numbers, media coverage and social media channels voiced out opposite views. There was, on one hand, sympathy towards the asylum seekers for the hardships they had faced in their home countries and for the exhausting and often dangerous travel through Europe. On the other hand, there was rejection and suspicion about why young men had left their families in a home country in turmoil. The public as well as some politicians used such terms as refugee crisis, flood of refugees, asylum shoppers, and welfare refugees. At one end of the polarized discourse, there was utmost prejudice against the refugees and at the other humanitarian sympathy. Some were quick to point out that the real crises were taking place in the migrants’ home countries, not in wealthy Europe.

In recent years, documentary films in Finland have addressed difficulties of dialogue between migrants and people in receiving societies (e.g. Kiehumispiste, 2017, director Elina Hirvonen). In parallel, literatures emerging from populations and communities that traverse cultural boundaries have addressed, for example, themes of migration, displacement and reculturation. In Finland, one of the most noted example of this is Pajtim Statovci’s novel Kissani Jugoslavia (2014; translated into several languages, in English My Cat Yugoslavia), where one of the themes is an Albanian refugee family’s effort to find home and meaningful existence in Finland.

In an international conference, ‘European Narratives of Crisis’ at the University of Helsinki in May 2018, scholars from humanities and social sciences discussed European identities and legal policies and practices, in particular. In my own paper, I investigated public discourse about refugees in Finland in 1917–1929, particularly whether the word crisis was coupled with refugees. Within four or five years after the revolution in Russia, some 35,000 refugees had come to Finland. Most used the country as a transit place to continental Europe, whereas of the 11,000 East Karelians who formed the biggest ethnic group among the 35,000, some 5-6,000 stayed in Finland as refugees and stateless people. They were given what became known as the ‘Nansen passport’, created by Fritjof Nansen, the famous Norwegian explorer and later diplomat, from the request of the League of Nations for refugees who had lost their citizenship.

What makes it possible to explore such public discourses in history is digitalisation that is rapidly expanding, and changing, our ways of conducting research. Most Finnish newspapers and majority of the weekly or monthly magazines are now available online, and enable searches by words or phrases. Instead of reading every paper page by page – an impossible task, in fact – we can excavate specific topics with simple searches. Of course, with targeted searches the researcher also loses much information that historical newspapers and magazines could provide about a range of topics, commercials, and of the general media practice of their time.

Surprisingly, when investigating the use of ‘crisis’ and ‘refugees’ I found out that the word ‘crisis’ was not once mentioned in connection to refugees or migrants. Partly this was due to the State Refugee Aid Organisation’s efficient media coverage, where the aim was to reassure the public that not too much of tax payers’ money was spent on foreigners, and that it was the duty of an independent nation to aid people in need. Instead, the word crisis came out in connection to economic difficulties, such as lack of foreign currency, interest rates, inflation, and political and parliamentary turbulence in foreign countries. In left-wing papers crisis was associated with the crisis of imperialism or World War I as a war for economic and human resources in the colonies and metropole. Lengthy articles mostly cited the speeches given at the meetings of the Third International.

In fact, there were several references to the triple crisis in Europe in the 1920s’ papers: economic, societal and political, i.e. parliamentary crises. Reflecting on the development of (the rest of) Europe, Finland was also seen as suffering from some of these but in general, optimism prevailed: the country was an independent nation-state under construction. If crisis and Finland were linked it may have been in an article on cultural crisis, such as the erosion of Christian morals or problematic trends in literature or theatre.

In general, refugees from Russia were welcome to Finland for two reasons. First, the young state wanted to present itself as one of the ‘civilised nations’ whose duty was to help people in need. Second, the refugees were politically suitable, ‘victims’ of communist revolution, and stateless people. For example, even the left wing and working-class newspaper Uusi Aika (‘New Era’) wrote in March 1921 that it is

“necessary that Finland follows closely the clauses of the peace treaty [of Tartu, 1920, …] and gives security and shelter that the refugees are entitled to according to international practices, no matter which social class they represent […] until they are able, with consent of the Soviet government, to return to their homes, or in opposite cases, move abroad.” (Uusi aika, 22 March 1921)

While more right wing or moderate newspapers remained positive towards the refugees, there were also negative attitudes and hard language towards the refugees. They gained strength when it became obvious that thousands of them were going to stay in Finland and compete for the mostly manual jobs with Finnish workers. In 1925 Pohjan Voima, the newspaper of workers and small farmers wrote:

”As a result of the military games of Finnish bourgeoisie there is a big group of so called refugees in our country now […] It is obvious that such a group, particularly now that finding employment is difficult, will be destructive to Finnish workers. […] When shall we get rid of this menace.” (Pohjan Voima, 31 January 1925)

So where is the crisis in this refugee history case? There is no, if you keep looking for the word crisis. Europe was witnessing the move of refugees from Russia; in Berlin alone, there were more than 360,000 people from Russia, in Ottoman Turkey at least 100,000. Revolution and its consequences were startling war-torn Europe that entered a period of economic crisis.

In Finland, thousands of refugees from post-revolutionary Russia were welcome ‘brothers of kin’ (heimoveljet in Finnish) who could be managed and resettled with thrifty aid policy of the state. From the point of view of the right-wing governments of the 1920s and the 1930s, helping anti-bolshevist refugees from Russia was Finland’s responsibility as an independent state and a ‘civilised nation’. In some nationalist circles this nourished hope of Greater Finland and the extension of state borders to Soviet Karelia.

So where does all the crisis talk today emerge? Globalisation has generated issues that are beyond the control of states and civil societies and have instead fuelled populist politics in Europe and the USA. Crisis rhetoric may well be a discursive strategy to make people alert and ready for changes that some politicians or experts consider necessary. (Today these experts are mainly economists rather than, for example, social scientists.) Crisis involves an idea of threat, and today some justify their own political agenda by labelling refugees, migrants, or other group of internal or external ‘others’ as a threat to society.

In fact, are we being managed by all this crisis talk? Historians could give new perspectives to public debates by analysing the different contents and uses of the concept of crisis. After all, there are, and never have been, simple solutions to complex problems on societal, national or international level.

(Refugees /not/ welcome. Scripture at Oulu railway station in summer 2015. Photo: Seija Jalagin.)

Lapin sodan evakot aiheena Tiedeykkösessä

Harva muistaa että Lapin sodan alettua lähes koko Oulujoen pohjoispuolinen Suomi evakuoitiin ja yhteensä noin 150 000 henkeä lähti evakkotaipaleelle. Hankkeemme tutkija Outi Autti oli mukana Ylen Tiedeykkösessä keskustelemassa Lapin sodan evakoista yhdessä professori Marja Tuomisen ja toimittaja Satu Räsäsen kanssa.

Pääset kuuntelemaan ohjelman tästä.

Kuva: Ruotsalainen majuri antaa makeisia evakkolapsille. Haaparanta 1944.09.19. SA-kuva.

VIERAALLA MAALLA – KOLME ELOKUVAA TOIVOSTA, PELOSTA JA VIHASTA

Näyttökuva 2018-3-21 kello 8.43.58

 

pe 23.3. klo 14–20, pääkirjasto, Pakkalan sali

klo 14–16 Laulu koti-ikävästä

Dokumenttielokuva isän ja pojan automatkasta Oulusta Göteborgiin, jossa he asuivat 1970-luvulla (2013, ohj. Mika Ronkainen, Klaffi-tuotannot Oy). Englanninkielinen tekstitys. Elokuvan esittelee yliopisto-opettaja Anne Saarijärvi.

klo 16–18 Evakko

Mustavalkoinen fiktioelokuva kuvaa karjalaisten evakkomatkaa pois kotiseudultaan (1956, ohj. Ville Salminen, Fennada Filmi Oy). Elokuvan esittelee projektitutkija Ilmari Leppihalme.

klo 18–20 Kiehumispiste

Dokumenttielokuva kuvaa eri osapuolia kuunnellen viime aikojen suomalaista asenneilmapiiriä, jota luonnehtii vihapuhe ja pelko (2016, ohj. Elina Hirvonen, Mouka Filmi Oy). Englanninkielinen tekstitys. Elokuvan esittelee ohjaaja Elina Hirvonen.

Jokaisen elokuvan jälkeen on hetki aikaa katsomiskokemuksen ja ajatusten jakamiseen.

Vapaa pääsy.

Tapahtuman järjestää Oulun kaupunginkirjasto ja Tunnustuksia-tutkimushanke.

 

TUTKIJAT JA TAITEILIJAT YHTEISTYÖSSÄ

Kuva: Mika Karhu, He eivät voineet valita, tussi, 2018.

Tunnustuksia-tutkimushanke laajenee tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyöllä. Molemmat ovat esillä laajassa artikkelissa Oulun yliopiston pääsivulla.

Tartumme tämän päivän puheenaiheisiin tutkimuksen ja taiteen avulla ja kysymme, onko Suomessa vaikeuksia ymmärtää, miltä tuntuu tulla uuteen maahan ja yhteiskuntaan, jossa täytyy löytää paikkansa. Onko kansallisvaltion rakentamisprojekti onnistunut liian hyvin, niin että ajattelemme, että Suomi on vain suomalaisia varten eikä sinne mahdu muita?

”Näistä ajatuksista sukeutui yhteistyö taiteilijoiden kanssa. Tutkijat ja taiteilijat askaroivat samojen yhteiskunnallisten kysymysten kanssa, mutta erillään. Me tuomme nyt tieteellisen kysymyksenasettelun ja aineistot taiteilijoille, ja prosessoimme niitä taiteilijoiden kanssa. Ei ole kuitenkaan tarkoituksena, että taiteilijat ’kuvittavat’ tiedettä, vaan katsoa, miten kaksisuuntainen prosessi toimii, miten yhteistyö vaikuttaa myös meidän tutkijoiden tapaan ajatella”, Seija Jalagin kertoo.

Tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyössä pyritään taiteen kielellä saavuttamaan erilaisia yleisöjä ja koskettamaan tiedonintressien lisäksi myös tunnetasoja.

Yhteistyöhankkeessa ovat Tunnustuksia-tutkimusryhmän lisäksi mukana elokuvataiteen professori Anne Lakanen Aalto-yliopistosta sekä hankkeen taiteellinen johtaja, kuvataiteilija, TaT Mika Karhu ja kuvataiteilijat Antero Kahila ja Kari Vehosalo sekä kuvanveistäjät Heli Ryhänen ja Anssi Taulu.

Lue toimittaja Satu Räsäsen kirjoittama juttu Evakkous ja pakolaisuus ovat Suomen lähihistoriaa.

Historian näkymättömät pakolaiset opettavat meitä

Seija Jalagin

Käsin tuntuva Suomi ja virtuaalinen, sosiaalisen median ja Internetin Suomi täyttyi viime vuonna itsenäisyyden juhlahumusta. Mitä 100-vuotias Suomi oikein merkitsee? Juhlavuoden teema oli Yhdessä. Se kuulosti siltä, että kaikilla olisi aihetta juhlia, kaikki mahtuisivat mukaan. Hyvän maan juhlan tekisivät sen ihmiset yhdessä. Millainen Suomi on hyvä Suomi? Hyvä kun on suhteellinen käsite, kuten ovat huono, paras ja onnellinenkin. Kenelle hyvä Suomi on tarkoitettu?

Näitä kysymyksiä pohdimme juuri käynnistyneessä tutkimushankkeessa ’Tunnustuksia: Pakolaisuuden hankalat historiat ja muistamisen kulttuurit’. Tarkastelemme toisen maailmansodan Suomeen liittyvän pakolaisuuden jälkiä: Miten sotapakolaisten integroituminen uusin ympäristöihin tapahtui, kuinka kauan se vei ja voisiko näistä prosesseista löytää välineitä nykyiseen maahanmuuttajapolitiikkaan? Miten ylipäänsä voisimme käsitellä sitä hankalaa historiaa, jota traumatisoivat kokemukset jättävät jälkeensä?

Sosiaalifilosofi Axel Honneth on pohtinut lukuisissa kirjoissaan ja artikkeleissaan oikeudenmukaisen yhteiskunnan periaatteita ja toteutumisen edellytyksiä. Honnethin mukaan oikeudenmukainen yhteiskunta voi toteutua, kun sen jokainen jäsen kokee tulevansa tunnustetuksi, siis muiden ihmisten tunnustamaksi ja yhteiskunnan keskeisten instituutioiden tunnustamaksi.

Tunnustaminen (saks. Anerkennung, engl. recognition) merkitsee Honnethin mukaan kolmenlaista tunnustetuksi ja hyväksytyksi tulemisen kokemusta. Niiden perusteella rakentuvat yksilön itseluottamus, itsekunnioitus ja itsearvostus. No man is an island – rakennumme omaksi itseksemme suhteessa toisiin ihmisiin ja toisten ihmisten kanssa yhdessä muodostamaamme ympäristöön.

Itseluottamus syntyy yksilön varhaisessa yhteisössä, tavallisimmin perheessä, jossa voi kokea saavansa rakkautta ja hoivaa, tulevansa huomioiduksi myös heikkona ja tarvitsevana.

Itsekunnioitus puolestaan syntyy siitä, että yksilöllä on samat lailliset oikeudet kuin kaikilla muillakin yhteiskunnan jäsenillä – hän voi siis kokea olevansa tässä mielessä aivan samanlainen kuin kaikki muut. Hyvä esimerkki tästä ovat poliittiset oikeudet, oikeus äänestää vaikkapa käsillä olevissa presidentinvaaleissa, tai passi, jota me eurooppalaiset pidämme helposti itsestään selvänä dokumenttina. Se tarkoittaa kuitenkin, että on olemassa valtio, joka takaa meidät jäsenekseen, kansalaiseksi jonka oikeudet se on tunnustanut ja jonka ihmisoikeuksia se on ainakin teoriassa valmis puolustamaan.

Itsearvostus, kolmas tunnustamisen muoto puolestaan syntyy siitä, että yksilö kokee tulevansa tunnustetuksi nimenomaan yksilöllisten ominaisuuksiensa ja kykyjensä ansiosta sekä siksi, että on yhteisölle tai yhteiskunnalle hyödyllinen ja tarpeellinen.

Suomessa on tällä hetkellä – ja on myös historiallisesti ollut – ihmisryhmiä, joiden kohdalla tunnustetuksi ja hyväksytyksi tuleminen ja siis mahdollisuus osallistua tämän yhteisen valtion ja yhteiskunnan toimintaan, on toteutunut kivuliaasti.

Yksi tällainen ryhmä ovat pakolaiset. Keväällä 2017 laadin Oulun yliopistossa historian valintakoetehtävää ja kävin läpi lukion pakollisten historian ja yhteiskuntaopin kurssien oppikirjoja. Oli pettymys, joskaan ei yllätys, huomata, että itsenäisen Suomen suurin ulkomailta tullut pakolaisryhmä puuttuu kokonaan oppikirjoista ja siksi melko varmasti myös oppitunneilta.

Vuonna 1922, tammi-helmikuun pakkasissa Suomeen tuli yli 11 000 pakolaista Itä-Karjalasta eli Venäjän Karjalasta. Kaiken kaikkiaan Suomeen tuli vallankumouksen jälkeen Venäjältä noin 35 000 ihmistä vuosina 1917–22; se on täsmälleen sama määrä kuin vuonna 2015 tänne saapuneiden turvapaikanhakijoiden, jotka ylittivät rajan muun muassa Haaparannan-Tornion kautta.

Sata vuotta sitten Venäjän vallankumouksen jaloista pakeni esimerkiksi Turkkiin yli 100 000 ihmistä, ja pelkästään Berliinissä oli 360 000 Venäjältä tullutta. Entisiä Venäjän alamaisia riitti pitkin Eurooppaa. Yhdellä lähtöpäätöksellä heistä tuli passittomia ja maattomia, ihmisiä ilman kansalaisoikeuksia. Tuosta pakolaisuudesta sai alkunsa niin sanottu Nansenin passi, muukalaispassi, joka annettiin maattomille ihmisille.

Esimerkiksi Suomen historiaa ja kansainvälisiä suhteita käsittelevissä lukion historian oppikirjoissa heistä ei kuitenkaan puhuta. Sen sijaan meille kerrotaan sodista ja kansainvälisistä sopimuksista, joita valtiotoimijat aloittivat ja lopettivat. Niiden seuraukset vaikuttivat miljoonien ihmisten elämään tavalla, joka ei tiivisty kansallisvaltioiden rakentamiseen.

Historiankirjoitus on perinteisesti ollut kertomusta meistä, ei heistä, niistä muista. Siksi koulukirjat kyllä kertovat Karjalan evakoista ja saattavat mainita Lapin sodan evakotkin, mutta eivät yleensä kerro heistä osana Euroopan laajuista pakolaiskriisiä. Toisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa nimittäin 60 miljoonaa ihmistä etsi uutta tai vanhaa asuinsijaansa, sukulaisiaan, työtä ja ylipäänsä elämisen edellytyksiä.

Edellä mainitussa valintakoetehtävässä pyysin kokelaita analysoimaan, miksi Suomessa vuosina 1921–38 oleskelleiden pakolaisten ja ulkomaalaisten määrä kehittyi tietyllä tavalla. Tehtävä oli vaikea, tiesin sen jo sitä laatiessani.

Tehtävä oli vaikea siksi, että näitä asioita ei juuri ollut voinut opiskella. Oppikirjoissa oli kyllä käsitelty itsenäisen Suomen yhteiskunnallista rakentamista, monia kansallisia uudistuksia, poliittisia ääriliikkeitä ja toiseen maailmasotaan johtanutta kehitystä. Etnisistä vähemmistöistä tai esimerkiksi melko mittavasta ulkomaalaisten merkityksestä Suomessa sen sijaan ei kirjoissa puhuttu. Se saattoi olla vaikea myös siksi, että historian valintakokeeseen osallistuva nuori katsoi historiaan, eikä osannut pohtia esimerkiksi pakolaisen tilannetta ajasta riippumattomana. Päättelemällä olisi voinut huomata, että pakolaiset siirtyvät usein naapurimaahan, koska se on lähellä eikä sinne lähteminen vaadi niin paljon resursseja kuin kauemmas pakeneminen.

En halua liioitella koulun historianopetuksen vaikutusta, mutta on silti syytä kysyä, miten me nykysuomalaiset oppisimme asettumaan toisten, vaikkapa pakolaisten ja maahanmuuttajien asemaan, jos emme omasta historiastamme löydä muuta kuin kantasuomalaisten taistelua Suomen itsenäisyyden ja yhteiskunnallisen kehityksen puolesta. Historiakuvaamme hallitsevat sodat ja jatkuvan selviytymisen eetos, nykyisin taistelu useimmiten vain kuviteltua ulkoista uhkaa vastaan. Tuntuukin siltä, että me suomalaiset vedämme kansakuntana koko ajan leukoja.

Mistä voisi rakentua sivistys, joka on kuten juuri Finlandia-palkinnon saanut Juha Hurme on sanonut, tietotaitoa, joka pitää jatkuvasti luoda uudelleen, koska juuri sen avulla barbaarisuus pidetään loitolla. Sivistys on ”joustoa ja lempeyttä”, sanoo Hurme.

Sivistys merkitsee kykyä erottaa, mikä jatkuvassa informaatiovirrassa voi olla totta ja mikä ei. Sivistys on kykyä nähdä asioiden väliset yhteydet, katsoa eri näkökulmista ja valmiutta myös kyseenalaistaa vakiintuneita ajattelumalleja.

Kuvassa lapsia Kyminlinnan pakolaisleirillä 1920-luvulla. Kuva: Karjalan Sivistysseura, Sampo-tietokanta.

REBEL-HANKE KÄYNNISTYI

Tutkimushanke “Tunnustuksia: Pakolaisuuden hankalat historiat ja muistamisen kulttuurit” käynnistyi syyskuun alussa. Suomen Akatemian vuosiksi 2017–2021 rahoittamassa hankkeesa tutkitaan sitä, miten toisen maailmansodan pakolaiset ja evakot ovat tulleet tunnustetuksi ja hyväksytyksi uusissa yhteisöissään. Monitieteistä hanketta johtaa dos. Seija Jalagin ja tutkijat ovat FT Outi Autti, FL Ilmari Leppihalme ja FT Hanna-Leena Nissilä.

Hankkeessa tutkitaan sitä, miten toisen maailmansodan pakolaiset ja evakot ovat tulleet tunnustetuksi ja hyväksytyksi uusissa yhteisöissään. Tutkimusaineisto koostuu muuttajien haastatteluista ja evakkokirjailijoiden kaunokirjallisista teksteistä. Keskittymällä historialliseen muuttoliikkeeseen tutkimme hyväksytyksi tulemisen ja kuulumisen ajallisia ja eritasoisia prosesseja. Tutkimuksen tavoitteena on uudelleen tarkastella pakolaisuutta suomalaisessa historiantutkimuksessa ja keskustella siitä osana eurooppalaista pakolaisuutta. Monitieteisen hankkeen tavoitteena on kehittää poikkitieteistä metodologiaa traumaattisten kokemusten tutkimiseen, analysoida tunnustamista tieteellisenä käsitteenä sekä tuottaa tietoa sen soveltuvuudesta integraatiotutkimukseen. Lisäksi hankkeessa kehitetään historian, kirjallisuuden ja sosiologian tutkimuksen keinoin eettisesti sensitiivisiä tapoja yksilöiden ja yhteisöjen muistojen ja vaikeiden kokemusten tutkimiseen.