Seija Jalagin /

Valtioiden rajoja ylittävät ihmisryhmät pelkistyvät julkisessa keskustelussa usein lähtömaansa kansalaisiksi. Samalla katoavat monet muut määreet, jotka voivat olla heille itselleen keskeisiä ja myös selittää siirtymistä maasta toiseen. Tämä on yksi juuri ilmestyneen teoksen Vähemmistöt muuttajina: Näkökulmia suomalaisen muuttoliikehistorian moninaisuuteen (Siirtolaisuusinstituutti 2021) keskeisistä huomioista. Kun Suomeen tuli vuonna 2015 kaikkiaan 35 000 turvapaikanhakijaa, puhuttiin irakilaisista ja afganistanilaisista eikä esimerkiksi kurdeista ja hazaroista, tai vieläkin yleistävämmin afrikkalaisista, kun kyseessä olivat vaikkapa somalit. Muuttoliiketutkimuksessakin vähemmistöt katoavat usein kansallisten enemmistöjen sekaan. Ruotsinsuomalaisista tulevat mieleen valtaväestöä edustavat suomenkieliset suomalaiset, sen sijaan että muistaisimme joukossa olleen runsaasti suomenruotsalaisia. Vähemmistöt muuttajina -teoksen toimittaneet Miika Tervonen ja Johanna Leinonen toteavat myös, että kansainvälisessä muuttoliiketutkimuksessa vähemmistöt ovat sekä alitutkittu että aliteoretisoitu aihe, vaikka niillä on usein ”kokoaan suurempi merkitys” (emt., s. 11). Teos on verkossa vapaasti luettavissa.

Tutkijat nostavat kirjassa esiin muuttoliikkeisiin sisältyvät tataarit, juutalaiset, romanit, suomenruotsalaiset kuurot, inkeriläiset, saamelaiset ja monet muut vähemmistöt. Heidän liikkumisensa rajojen yli kertoo niistä suomalaisen yhteiskunnan poliittisista, taloudellisista, kulttuurisista ja sosiaalisista jännitteistä, joita kohdatessaan yksilöt ja laajemmat ryhmät ovat tehneet ratkaisuja liikkeelle lähdöstä. Valtiot tuottavat muuttajia, oli sitten kyse siirtolaisista, pakolaisista tai muista ryhmistä, joita lokeroimme eri statuksilla. Vähemmistöjen kokemukset ja vaiheet muuttajina valottavat yhteiskunnan vähemmistöille sallimia mahdollisuuksia ja asettamia rajoja, niin lähtö- kuin vastaanottavassa maassa.

Yksi teoksessa käsitellyistä vähemmistöistä ovat itäkarjalaiset, joiden pakoa Ruotsiin vuosina 1944–1949 tarkastelen omassa artikkelissani. Kutsun tätä muuttoa heidän toiseksi pakolaisuudekseen. Useimmat Suomen itäkarjalaisista olivat tulleet maahan vuosina 1921–1922 bolsevikkeja vastaan käydyn sissisodan jälkeen, osa taas Suomen miehittämästä Itä-Karjalasta jatkosodan loppuvaiheessa. Vaikka Ruotsiin pakeni Suomesta lopulta vain noin tuhat itäkarjalaista, tuhansia Venäjän entisiä alamaisia yhdisti vähintäänkin huoli Neuvostoliittoon viemisestä sodanjälkeisinä ”vaaran vuosina”. Kymmenien tuhansien inkeriläisten luovuttaminen Neuvostoliittoon 1944–1945 ei lisännyt luottamusta Suomen valtion haluun suojella pakolaisia, jotka olivat olleet Suomessa yli 20 vuotta ja joista osa oli jo saanut Suomen kansalaisuuden.

”Vaaran vuosina” 1944–1948 pelättiin ensin Neuvostoliiton miehittävän Suomen ja sitten Suomen liukuvan sen etupiiriin osaksi itäblokkia. Lapin sodan päättyessä huhtikuussa 1945 kommunistit saivat merkittävän vaalivoiton eduskuntavaaleissa ja sisäministeriksi nousi SKDL:n Yrjö Leino, jonka alaisuudessa Valtiollinen poliisi muuttui nopeasti niin sanotuksi Punaiseksi Valpoksi. Sen etsivät kolkuttelivat itäkarjalaisten ja muiden heimopakolaisten ovia ja epäilivät näitä niin tiheään Suur-Suomi-hankkeista ja muusta fasistisesta toiminnasta, että osa päätti paeta länteen. Huhut palautuksista ja ahdistelusta levisivät varsinkin teollisuuspaikkakunnilla, joilla asui pakolaisia. Aivan kuten noin 4000 inkeriläistä ja satoja muita Neuvostoliiton kansalaisia, myös itäkarjalaisia pakeni Ruotsiin joko Pohjanlahden tai Torniojoen yli. Ruotsissa he anoivat turvapaikkaa ja sen saatuaan muukalaispassia ja työlupaa.

Käsittelen itäkarjalaisten pakolaisuutta Ruotsin ja Suomen maahanmuuttoviranomaisten sekä pakolaisten omasta näkökulmasta. Erityisen kiinnostavaa on, miten taitavasti itäkarjalaiset osasivat toimia rajan yli päästyään. Vaikka varsinkin monet vanhemman polven pakolaiset olivat luku- ja kirjoitustaidottomia, se ei estänyt tietoa kulkemasta heidän verkostoissaan. Haastatteluissa iäkkäät itäkarjalaiset Ruotsissa kertoivat tienneensä, että ”Ruotsi ottaa avosylin vastaan”, kuten eräs heistä totesi. Työvoimapulasta kärsivässä maassa halutuimpia maahantulijoita olivat naapurimaista tulevat ihmiset, eritoten skandinaavit. Suomesta tulleiden itäpakolaisten osalta piti silti varmistaa, etteivät he olleet mahdollisia Neuvostoliiton agentteja.

Etsiessäni itäkarjalaisten tietoja Ruotsin kansallisarkistosta paikallisen ulkomaalaisviraston (Statens utlänningskommission) kokoelmasta havaitsin sen mistä Tervonen ja Leinonen teoksen johdannossa kirjoittavat: vähemmistöt on tyypillisesti sivuutettu, niputettu osaksi kansallisia tilastointeja tai lokeroitu erityistapauksiksi. Statens utlänningskommissionin henkilökansiot on järjestetty lähtömaan mukaan, joten itäkarjalaiset löytyvät Suomesta tulleiden joukosta – siellä on tietysti satoja tuhansia nimiä, pääosin Suomesta 1960-luvulta alkaen tulleita siirtolaisia. Vertailun vuoksi voi todeta, että 1920-luvun Suomessa Venäjän vallankumousta paenneet luetteloitiin kolmeen kategoriaan: itäkarjalaiset, inkeriläiset ja muut. Suomen poliittinen ilmasto selittää sitä, miksi Venäjältä tulleista identifioitiin erikseen ”heimokansallisuudet” eli itäkarjalaiset ja inkeriläiset.

Toisinaan näkymättömyys on palvellut vähemmistön edustajia. Itäkarjalaiset pyrkivät 1920- ja 1930-luvulla kaikin voimin maastoutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan: he suomensivat etu- ja sukunimiään, osa luopui ortodoksikirkon jäsenyydestä, puhui kodin ulkopuolella vain suomea, varoi kertomasta syntytaustastaan. Osin tähän vaikutti varsinkin työläisyhteisöissä toistunut ryssittely ja muu syrjintä. Haastateltavani kertoivat, että Ruotsissa nimittelyä ei esiintynyt, vaikka monia muita ongelmia olikin. Ruotsissa itäkarjalaiset sulautuivat 1960-luvulta alkaen sujuvasti suomalaissiirtolaisten joukkoon, niin työpaikoilla kuin lähiöissäkin. Siellä ei enää tehty eroa itäkarjalaisten ja suomenkarjalaisten välille. Etninen hienosäätö katosi, kun kaikki suomea puhuvat ja Suomesta tulleet muodostivat Ruotsissa suomalaisen vähemmistön.

Suomessa karjalaisuus sen sijaan on edelleen näkyvästi esillä ja vieläpä varsin poliittinen aihe. Sekin muistuttaa siitä, miten esimerkiksi itäkarjalaisilla ja siirtokarjalaisilla on kokoaan suurempi merkitys muuttoliikehistoriassa, kuten edellä on todettu. Poliittisuus tarkoittaa tässä erityisesti vakiintuneita nimityksiä, kuten yksittäinen Twitter-keskustelu hiljattain osoitti. Eräs twiittaaja moitti Siirtolaisuusinstituuttia disinformaation levittäjäksi Karjalan evakoista, koska oli tulkinnut minun puhuvan nimenomaan evakoista ”kaksinkertaisina pakolaisina”. Kun korjasin puhuvani itäkarjalaisista enkä Karjalan siirtoväestä, väitteet siitä, että karjalaiset olivat pakolaisia, olivat hänen mukaansa pöyristyttäviä ja olisi tehtävä ero Venäjän ja Suomen karjalaisten välillä. Ei siis pitäisi puhua itäkarjalaisista, vaan venäjänkarjalaisista. Hän katsoikin, että ”Suomesta katsoen itäkarjalainen sopii hyvin määritelmäksi luovutettujen alueiden suomalaistaustaisista karjalaisista. Rajan taakse jääneistä venäläistaustaisista karjalaisista on täsmällisempää puhua venäjänkarjalaisina.” Vakiintuneiden nimitysten sekoittaminen ja niiden historian unohtaminen tuottavat kuitenkin väistämättä ongelmia. Karjalaisten kohdalla kannattaisi ihan jokaisen päivittää tietämystään: On monta, todella monta eri Karjalaa, jotka ovat alueellisesti vaihdelleet rajoja valtiorajoja siirreltäessä. Ainakin nämä maantieteellisesti tai kulttuurisesti tunnistettavat nimitykset ovat Suomessa varsin vakiintuneita: Pohjois-Karjala, Etelä-Karjala, Laatokan Karjala, Karjalan kannas, luovutettu Karjala, Itä-Karjala, Vienan Karjala, Aunuksen Karjala, Neuvosto-Karjala, Karjalan tasavalta.

Jotkut haluavat kuitenkin tavattoman kiihkeästi erotella ihmiset alueellisen, uskonnollisen tai etnisen taustan perusteella. Luonnollisesti kyse on identiteeteistä, mutta samalla lokerointien avulla voidaan arvottaa tai ohittaa toisten ryhmien identiteettejä ja historiaa. Kun Tunnustuksia-tutkimusryhmämme toteutti Oulun ja Lappeenrannan taide- ja historiallisiin museoihin yhdessä taiteilijoiden kanssa kaksi pakolaisuutta käsittelevää näyttelyä vuonna 2020, pyysimme kävijöitä vastaamaan kyselyyn. Kysyimme erityisesti näyttelyiden herättämistä tunteista ja vaikutelmista sekä siitä, oliko kävijöillä omassa perheessään pakkomuuton kokemuksia. Muutamissa vastauksissa paheksuttiin sitä, että pakolaiset ja Suomen siirtoväki oli tuotu samaan näyttelyyn. Toiset taas kiittivät erilaisten pakkomuuttajien kokemusten sijoittamisesta globaalin ilmiön yhteyteen. Vastaukset osoittavat ihmisten olevan tietoisia kansainvälisten sopimusten määritelmistä, kuten esimerkiksi pakolainen, turvapaikanhakija ja maansisäinen pakolainen. Suomalainen ”evakko” on tässä joukossa aivan erityinen kategoria, jonkinlainen kansallinen erisnimi.

Muuttajiin liittyvät statuskategoriat ovat historiallisesti muuttuvia, ja kuten Katy Long on todennut artikkelissaan ”When refugees stopped being migrants: Movement, labour and humanitarian protection” (Migration Studies, Vol. 1, nr 1, 2013, 4–26), olisi syytä katsoa myös aikaan ennen vuotta 1951, jolloin YK:n kansainvälinen pakolaissopimus solmittiin. Vielä 1920–1940-luvuilla eroa pakolaisen ja siirtolaisen välillä ei pidetty kategorisesti merkittävänä, koska ensisijaista ei ollut pakolaisten humanitaarinen apu ja se, kuka ansaitsi apua tai mahdollisuuden päästä toiseen maahan, vaan ensisijaista oli pakolaisten taloudellinen ahdinko ja sen helpottaminen, jotta he eivät muodostuisi taakaksi vastaanottaville yhteiskunnille. Siksi olennaista oli auttaa heidän sujuvaa liikkumistaan myös maasta toiseen, mikäli he sen avulla voisivat työllistyä ja elättää itsensä. Tähän tarkoitukseen syntyi Suomessakin hyvin tunnettu kansainvälinen Nansenin passi, vailla kansalaisuutta ja kotimaansa ulkopuolella olevalle myönnettävä henkilötodistus rajanylittämistä varten. Siirtolainen/pakolainen oli siis potentiaalinen työntekijä, jonka vastaanottava yhteiskunta palkitsi ahkeruudesta ja kunnollisuudesta myös kansalaisuudella. Näin tapahtui Ruotsiin paenneiden itäkarjalaisten kohdalla. Ehkäpä tästä voitaisiin tänäänkin ottaa oppia järkevämmän ulkomaalaispolitiikan luomiseksi, myös EU-tasolla.

Kuva: Ruotsin suomalainen ortodoksinen seurakunta toimi vuosikymmenien ajan itäkarjalaisten pakolaisten yhteisöllisenä siteenä. Perustamistilaisuuteen Boråsissa 12. päivänä tammikuuta 1958 kutsuttiin koolle kaikkia suomalaisia ortodokseja Ruotsissa. Kuva: Sampo-tietokanta, Karjalan Sivistysseura ry.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s