Lappeenrannan museoiden Sijoiltaan-näyttelyiden yhteydessä 21.9.2020 järjestetyssä “Sijoiltaan – keskusteluja pakolaisuudesta” -seminaarissa kuultiin puheenvuoroja eri alojen tutkijoilta, viranomaisten edustajilta ja kokemusasiantuntijoilta. Päivän avasi Syyriasta vuonna 2015 perheensä kanssa Suomeen turvapaikanhakijana tullut Muhammad Kheir, muistellen matkaansa ”kuolemasta elämään”. Teoreettisemman näkökulman pakolaisuuteen tarjosi taiteen tohtori, kuvataiteilija Mika Karhu esityksellään ”Valta, tunnustaminen ja traumat taiteessa”, jossa käsiteltiin myös taiteen mahdollisuuksia tuoda esiin näitä kokemuksia. Sitten kuultiin jälleen kokemusasiantuntijan ääni, kun Ruandasta Suomeen vuonna 2008 kiintiöpakolaisena lastensa kanssa saapunut Mediatrice Nyiramugisha kertoi kahdeksan vuotta kestäneestä pakomatkastaan ja asettumisestaan Suomeen. Miko Sederholmin musiikkiesitystä seurasi Oulun yliopiston historiantutkija, dosentti Seija Jalaginin esitys ”Pakolaisuuden historia ja paluu arkeen”, jossa lopulta kyseenalaistettiin, onko tuo ”paluu arkeen” todella sellaisenaan mahdollinen. Seuraavaksi kuultiin Joutsenon vastaanottokeskuksen apulaisjohtaja Antti Jäppisen ja turvapaikkayksikön aluevastaava Juha Similän turvapaikkaprosessia ja vastaanottokeskustoimintaa käsittelevä esitys. Seminaari päättyi Oulun yliopiston kirjallisuuden tutkijatohtori Ilmari Leppihalmen esitelmään ”Evakkokirjallisuus ja pakolaisuus”, jonka alussa pohdittiin kysymystä siitä, olivatko evakot pakolaisia. Niin erityyppisiä kuin nämä puheenvuorot olivatkin, nousivat niistä erityisesti esiin tietyt, vähintään rivien välissä toistuvat ja toisiinsa kietoutuvat teemat.
Mallitarinat
Kokemusasiantuntijoiden kertomukset edustivat pääpiirteissään eräänlaista ”aidon ja ansaitsevan pakolaisen mallitarinaa” (ks. Kushner 2017). Tähän historiasta tuttuun tarinaan sisältyvät aidoksi mielletty vaino lähdön syynä, vaiheikas ja vaarallinen pakomatka sekä matkan päätöksenä pysyvä asettuminen ja integroituminen tuottavaksi osaksi vastaanottajayhteiskuntaa. Puhetta tähän mallitarinaan olennaisesti kuuluvasta ”ymmärtäväisestä ja empaattisesta” tai ylipäänsä minkään sävyisestä vastaanotosta tosin ei juuri kuultu. Ainoita viittauksia vastaanottoon oli Nyiramugishan kuvaus siitä, kuinka Suomessa sai viimein rauhan, mutta toisaalta ei täällä kukaan naapuri häntä tervehtinyt eikä kukaan hänelle puhunut, mikä sai hänet kotimaansa tuttavallisuuteen ja iloisuuteen tottuneena ihmettelemään, millaiseen maahan hän oli tullut. Myös Kheir kertoi, kuinka Suomessa kaikki oli uutta ja outoa aina ruoasta ja tottumuksista ilmapiiriin. Kumpikin alkoi aktiivisesti kesyttää vierautta ja työskennellä kotiutumisensa eteen.
”Mama Africanakin” tunnetun Nyiramugishan ilmauksen ”olemme lappeenrantalaisia, tai olen suomalainen, mutta kotoisin Ruandasta” voi ymmärtää kielivän kuulumisen ja kansalaisuuden kokemuksesta, minkä hän on itse omalla aktiivisuudellaan saavuttanut muun muassa perustamalla yrityksen ja rakentamalla ydinperheensä ympärille yhteisön. Nykyisin hänellä onkin yli sata moikkailukaveria. Ruandassa hän menetti lapsiaan ja veljeään lukuun ottamatta koko perheensä – nyt he ovat vähitellen rakentaneet uuden laajennetun perheen, josta voi saada tukea ja apua. ”Rauhaan” ei siis kuulu ainoastaan vapaus pelosta, vaan myös kodin tunne ja kokemus, että tulee katsotuksi ja nähdyksi ”kuin normaali ihminen” muiden joukossa. Vaikka Nyiramugisha on nyt monin tavoin onnistunut lunastamaan paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa, hän myös useaan otteeseen painotti, kuinka paljon se on vaatinut työtä, oma-aloitteisuutta ja sinnikkyyttä ja kuinka stressaava tämä prosessi kaiken uuden opetteluineen ja tutustumisineen on ollut. Myös Kheirin muistelussa oli ”iloa ja surua”, mutta nyt hän voi helpottuneena sanoa, että päätös tulla Suomeen oli oikea. Molemmat päättivät puheensa kiitoksiin Suomelle ja suomalaisille. ”Ikuinen kiitollisuus” on myös pakolaisen mallitarinan päätepiste, johon vastaanottajat vastaavat osoittamallaan tervetulleisuudella ja hyväksynnällä. Todellisuudessa tapaukset kuitenkin ovat aina monimutkaisempia, eivätkä pakolaiskokemukset suinkaan aina noudata tuttua ja totuttua, jo tunnistettua ja tunnustettua tarinaa.
Hallinta
Pakolaisuuden syiden, seurausten ja ihmisten kokemusten tunnistamisessa ja tunnustamisessa on kyse paitsi kyvystä myös vallasta, jolla on konkreettisia vaikutuksia paitsi kohteisiin myös ihmisten välisiin suhteisiin ja yhteiskuntaan laajemminkin. Yhteiskunnallinen tunnustaminen on vallankäyttöä, joka voi johtaa toisten, ei-tunnustettujen poissulkemiseen. (Karhu.) Esimerkiksi turvapaikkaprosessissa päätetään lopulta siitä, tarvitseeko ihminen suojelua ja saako hän jäädä vai onko palattava sinne, mistä on paettu. Oleskeluluvan takaavat pakolaiskiintiötkin ovat aina poliittisia päätöksiä. (Jäppinen & Similä.) Siten rakenteellinen valta voi olla yhtäältä mahdollisuuksia avaavaa, toisaalta heikommassa asemassa olevien kohdalla hallinnollista, jopa väkivaltaista, riippuen siitä, miten valtaa käytetään.
Pakolaisuuteen liittyy aina väkivaltaa, jonka voi ymmärtää moniulotteisena suorana tai epäsuorana vaikuttamisena; näin väkivallan kirjo ulottuu fyysisen koskemattomuuden rikkomisesta jäykän ja persoonattoman byrokratian rattaissa olemiseen. ”Byrokraattinen väkivalta” on elämän monimutkaistamista hallinnollisin toimin, mikä on alistavaa, turhauttavaa ja lannistavaa. Se voi olla myös avun tarvitsevuuden tunnustamatta jättämistä. (Karhu.) Päivän kokemuskertomukset ilmensivät erilaisia vallan ja väkivallan muotoja laajalla skaalalla aina sodan kauhuista, kuolemasta, terrorismista ja kansalaisiaan vastaan kääntyneestä hallinnosta etnisen alkuperän vaarallisiin tarkastuksiin, virkavallan mielivaltaan ja korruptioon, rajanylitysvaikeuksiin ja lopulta hallinnan kohteiksi tulemiseen selvitettäessä, oliko uhka aito. Tällöin ”väärintunnistaminen” voi olla kohtalokasta.
Myös kansainvälisessä pakolaishallinnassa on lopulta kyse siitä, ketä tunnustetaan, millä perusteella, miten ja millaisin seurauksin. Tämä hallintajärjestelmä syntyi ja kehittyi tarpeesta; reagointina vuoden 1917 tilanteeseen, jossa pakolaisia oli ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen seurauksena Euroopassa yhtäkkiä toista miljoonaa. Pakolaisuuteen, tai laajemmin pakkomuuttoon liittyvä terminologia on laaja ja monimutkainen ja täynnä sisään- ja ulossulkevia käsitteitä. Virallisen, vuonna 1951 solmittuun YK:n kansainväliseen pakolaissopimukseen perustuvan määritelmän mukaan pakolainen on kotimaansa ulkopuolella oleva henkilö, jolla on aihetta pelätä vainoa. Tällaisena määritelmä on hyvin yksilökeskeinen ja vaatii yksilöä perustelemaan ja todistamaan vainon pelkonsa. (Toisaalta turvallisten maiden luokittelua on kritisoitu ihmisten massoittain kohtelemisesta ja heidän yksilöllisten tilanteidensa huomiomatta jättämisestä.) Määritelmä ei myöskään tunnista erilaisia syitä lähteä. Esimerkiksi ilmastopakolainen ei YK:n pakolaissopimuksen logiikan mukaan ole pakolainen lainkaan. Kysyä voikin, miten hyvin 1950-luvulla tehty, jo kauan sitten kontekstinsa yli elänyt määritelmä voi edelleen toimia pätevänä pakolaishallinnan ohjenuorana. Uudenlaisille sanoille ja käsitteille olisi selkeä tarve. (Jalagin.)
Monimuotoisen pakkomuuton käsitteistön lisäksi suomalaisilla on oma erisnimensä sotapakolaisilleen – evakko, joka korostaa eroa ”meidän suomalaisten” ja ”niiden toisten” välillä. Tarkasteltaessa Suomen hyvin ylirajaista ja monensuuntaista pakkomuuton historiaa tämä eronteko alkaa näyttäytyä hieman keinotekoisena. Kiinnostava yksityiskohta tuosta historiasta on Suomeen tulleiden Venäjän pakolaisten määrä vuosina 1917–1922, mikä oli melkein sama kuin vuoden 2015 turvapaikanhakijoiden: noin 35 000. (Jalagin.) Vuonna 2015 virisikin keskustelu siitä, olivatko evakot pakolaisia. Yhtäällä korostettiin pakkosiirtyjien kokemusten samankaltaisuutta ja mahdollisuuksia ottaa opiksi siirtokarjalaisten menestyksekkäästä kotouttamisesta. Tällaista lähestymistapaa edustaa esimerkiksi Karjalan evakon, kirjailija Anu Kaipaisen (2007) kärjistys ”Evakot olivat niitten aikojen somaleita”. Toisaalla taas on korostettu eroja ja rinnastuksen on koettu jopa loukkaavan evakkoja ja heidän lapsiaan. (Leppihalme.) Torjuva reaktio ja voimakas erottautumisen tarve kielii paljon siitä, millaisia merkityksiä sanaan pakolainen liitetään. Nähdäkseni myös pakolaisregiimin normeihin kuuluva ilmaus taakan jakaminen kielii näistä merkityksistä. Avoimeksi jätettyä kysymystä siitä, oliko evakkous todella karjalaisesti tai kansallisesti erityistä, vai oliko se osa toisen maailmansodan pakolaisvirtoja, on hyvä pohtia. Sekä rinnastamisessa että erottautumisessa on jälleen kyse ”oman” ja ”toisten” kokemusten ja historian tunnistamisesta ja tunnustamisesta.
Evakon ja pakolaisen välinen eronteko voi kytkeytyä paitsi kansalaisuuteen ja valtion rajoihin, myös mielikuviin toimenpiteiden ja kontrolloinnin kohteena olemisesta, mitä ei koeta omaksi (Leppihalme). Pakolaiset tulisikin pakolaishistorian tutkija Peter Gatrellin (2016) mukaan nähdä liikkeellä olevina ihmisinä, ei vain valtioiden toiminnan kohteina. Tällainen passiivinen positio tuli hyvin esiin Nyiramugishan kuvauksessa elämästään Sambian pakolaisleirillä, jossa ei ollut tarjolla työtä tai koulua, eikä voinut kuin istua ja odottaa keskellä vierasta kulttuuria ja byrokratian ja korruption liittoumaa, joka vaikeutti pyrkimyksiä parantaa asemaansa.
Suomen pakolaispolitiikan lähtökohtana on alusta asti ollut ja on edelleen jäädäkseen tulleiden mahdollisimman nopea kotouttaminen hyödyllisiksi yhteiskunnan jäseniksi, mikä lähtee kielen osaamisesta (Jalagin, Jäppinen & Similä). Kheir kertoi opiskelleensa kielen itse internetin avulla; Nyiramugisha puolestaan kertoi ammatin opiskelun lisäksi tutustuneensa aktiivisesti ihmisiin halutessaan oppia lisää. Tällaisen toiminnan voi nähdä kamppailuna tunnustuksesta yhteisön ja yhteiskunnan tasavertaisena jäsenenä ja toimijana. Kheirin ja Nyiramugishan tarinat tuntien voi pohtia, millaiset lähtökohdat elämän uudelleenrakentamiselle ja toimijuuden ylläpitämiselle olisivatkaan olleet, jos oleskelulupaa olisi jouduttu odottamaan vuosia ja rakentamisen perustat olisivat siten epävarmat tai jos ydinperhe olisi ollut hajallaan ja huoli heistä jokapäiväinen seuralainen.
Kokemusten tunnistaminen ja tunnustaminen
Kokemuskertomusten keskittyminen merkittävin osin lähtömaan tapahtumiin ja pakomatkaan voi osaltaan juontua mieleen iskostetusta tarpeesta perustella täällä oleminen, oli tuo paine lähtöisin sitten pakolaiskiintiön valintahaastatteluista, turvapaikkapuhuttelusta tai vastaanottavasta yhteisöstä. Tätä maahantulon syyn ja oikeuden kyseenalaistamista ilmentävät virallisten käsitteiden rinnalle syntyneet ja ainakin tiettyjen tahojen arkikielenkäyttöön juurtuneet väännökset, kuten elintasopakolainen. Sellaisiksi leimattiin suuri osa vuoden 2015 ”pakolaistulvien” myötä tulleista ihmisistä, joista eräs oli Kheir. Hän kertomuksineen antoi kasvot ja yksilöllisen äänen tälle tulvalle ja Välimeren kumivenepakolais-”aalloille”, joita hänen kohdallaan yritettiin noihin aaltoihin jättääkin. Näitä ihmisiä, joista yleisesti puhutaan uhkaaviin luonnonilmiöihin viittaavin metaforin, nähtiin uutiskuvissa päivittäin, mutta hyvin harvoin heitä on kuultu. Tällainen diskurssi hävittää ihmisten yksilöllisyyden ja heidän omat näkökulmansa pelkistäen pakolaiset ilmiöksi, joka koskee vastaanottajayhteiskuntia pakolaisten itsensä sijaan (Malkki 2012). Tällaista näkökulman kääntämistä ilmentää jo puhe vuoden 2015 ”Euroopan pakolaiskriisistä”, jota onkin kritisoitu siitä, että todellisuudessa kriisi on siellä, mistä joudutaan lähtemään (Jalagin).
Pian Suomeen saavuttuaan Kheir muiden tulijoiden rinnalla sairastui ja sairaalasta päästyään liukastui jäällä niin pahasti, että kärsii edelleen mystisistä selkäkivuista. Näistä kivuista jokaisella lääkärillä on ollut erilainen mielipide, ja häntä on niiden vuoksi passitettu niin leikkauspöydälle kuin psykiatrillekin. Oli eri tavoin tunnistettu kipujen syy mikä hyvänsä, Kheirille ”tästä alkoi kärsimys, joka jatkuu edelleen”. Kuvaus vertautuu kiinnostavalla tavalla Eeva Kilven (1993) tekstiin, jossa evakkouden kokemusta kuvataan sanoin: ”Minun sydämeni oli sijoiltaan eikä tiennyt paikkaansa tai ehkä se etsiskeli sitä talvisodan jälkeen. Se oli kuin eläin sisässäni. Sillä oli omat aivoituksensa, kaipuunsa, kohtauksensa ja se takoi kylkiluitani itsehillintänsä menettäneenä tai poukkoili kaulavaltimossani ja käsivarsissani kuin pakokauhun vallassa.” ’Sijoiltaan’ oleminen onkin pakkomuuttajia yhdistävä kokemus, joka on paitsi maantieteellistä myös henkistä ja emotionaalista ja voi oireilla ruumiillisinakin tuntemuksina (Leppihalme). Myös Nyiramugisha kertoi, kuinka Sambiassa ulkoiset puitteet, kuten taloudellinen tilanne, olivat kunnossa, mutta hänellä ei ollut henkistä rauhaa, vaan hän kärsi ainaisesta kuolemanpelosta ja unet vievästä stressistä: ”Sydämellä ei ollut helppo minulle ja lapsille.”
Pakolaisuus on usein nähty sotien ja konfliktien väistämättömänä seurauksena ja välivaiheena, jonka jälkeen kaikki palaa ennalleen (Gatrell 2016). On kuitenkin kyseenalaista, onko paluu ennalleen todella mahdollinen, koska kyse on valtavan pitkistä, vuosien mittaisista, ylisukupolvisistakin prosesseista (Jalagin). Vaikka kielen, opiskelun ja työn sekä perhe- ja yhteisösuhteiden avulla olisi onnistuttu kotoutumaan, jää sodan ja pakolaisuuden kokemuksista jälkiä, jotka heijastuvat seuraaviinkin sukupolviin. Kheir joutui lähtiessään eroon vanhemmistaan ja matkallaan sekä kokemaan että todistamaan jaettua hätää ja kärsimystä: ”Kuuntelin huutavia naisia ja lapsia ja joka hetki kuolin, koska en voinut tehdä mitään heidän puolesta.” Vuosia pakomatkalla ollut Nyiramugisha kertoi lastensa kärsivän siitä, ettei ympärillä ole suurta sukua, kuten entisessä kodissa.
Pakolaisuuden jälkeistä elämän entisellään jatkumista ei välttämättä tulisi odottaa yhteiskuntanakaan. Niin ei käynyt Suomessakaan, vaan sotien jälkeen asiat olivat enemmän tai vähemmän muuttuneet. (Jalagin.) Kheir ja Nyiramugisha ovat kuitenkin tehneet parhaansa arjen jatkamiseksi uusissa olosuhteissa; vaikka kivut ovat aiheuttaneet paljon vaikeuksia ja turhautumista, ne eivät ole olleet ”tulevaisuuden katsomisen este”, ja vaikka vastaanotto ei ollutkaan avosylinen, se ei estänyt uuden yhteisön rakentamista. Traumaattiset kokemukset eivät siis väistämättä halvaannuta, mutta koteloituessaan ruumiiseen ja alitajuntaan ne voivat ilmetä myös vaikenemisena. Kohtaamalla, muistelemalla, läpikäymällä ja kertomalla vaikeita asioita niiden kanssa voi ehkä vähitellen tulla toimeen. (Leppihalme.) Siksi niiden läpikäymiselle ja kertomiselle tulisi antaa tilaa ja niitä tulisi myös kuunnella.
Seminaari oli monialaisuudessaan valaiseva, tarjoten samasta aiheesta useita erilaisia, keskenään keskustelevia näkökulmia. Kuunnellessa rinnakkain puheenvuoroja teoreettisesta, hallinnollisesta, historiallisesta ja kokemuksellisesta perspektiivistä voi niissä alkaa havaita yhteyksiä, toistuvuuksia, pidempiaikaisia prosesseja ja vaikutuksia samalla tiedostaen, että kyse on aina yksilöistä. Tällöin abstraktimmatkin käsitteet ja asiat, kuten ’tunnustaminen’, ’ihmisoikeudet’, ’pakolaishallinta’ ja ’pakolaiskriisi’, saavat konkretiaa auttaen ymmärtämään paremmin, mitä ne käytännössä merkitsevät ihmiselämille. Tällaista laaja-alaista aiheenkäsittelyä tarvitaan erityisesti tässä ajassa yksisilmäisen pelkistävän perspektiivin sijaan, sillä se auttaa tunnistamaan ja tunnustamaan pakolaisuuden syitä, seurauksia, prosesseja, historiaa sekä yksilöllisiä ja jaettuja kokemuksia, jälkiä, muistoja ja kertomuksia.
Saara Intonen
Sijoiltaan – keskusteluja pakolaisuudesta -seminaari 21.9.2020 Lappeenrannan kaupungintalo. Järjestäjänä Lappeenrannan museot. Tallenne katsottavissa rajoitetun ajan osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=yfdl0_GElMM&t=8s
Lähteet:
Gatrell, Peter (2016) Refugees – What’s Wrong with History? Journal of Refugee Studies. Vol 30 no. 2. s: 170–188
Kaipainen, Anu (2007) Vihreiksi poltetut puut. Helsinki: WSOY.
Kilpi, Eeva (1993) Jatkosodan aika. Helsinki: WSOY.
Kushner, Tony (2017) Writing Refugee History – Or Not. Teoksessa Frank, Matthew & Reinisch, Jessica (toim.) Refugees in Europe 1919–1959: A forty years’ crisis? London: Bloomsbury Academic. s: 51–66.
Malkki, Liisa (2012) Kulttuuri, paikka ja muuttoliike. Toim. Huttunen, Laura. Tampere: Vastapaino.
Seminaariesitykset:
Muhammad Kheir, kokemusasiantuntija
Mika Karhu: Valta, tunnustaminen ja traumat taiteessa
Mediatrice Nyiramugisha, kokemusasiantuntija
Seija Jalagin: Pakolaisuuden historia ja paluu arkeen
Antti Jäppinen & Juha Similä: Turvapaikkaprosessi Suomessa
Ilmari Leppihalme: Evakkokirjallisuus ja pakolaisuus
Kuvassa Anssi Taulun istallaatio Kiskottu ajan virtaan / Pulled into the Flow of Time Lappeenrannan Taidemuseossa (kuva Seija Jalagin).
TUNNUSTUKSIA 