Outi Autti
Enoni Väinö kaatui jatkosodan taistelussa Ravanmäellä heinäkuussa 1944. Hän kuului jalkaväkirykmentti 33:een, jossa oli mukana Perä-Pohjolan ja Koillismaan miehiä. Taistelutilanne liittyi vastustajan suurhyökkäykseen, ja Ravanmäessä venäläiset hyökkäsivät rintamassa ja saarrostaen etelästä, idästä, luoteesta ja lännestä. Tilanne oli ollut kaoottinen, ja Väinön ruumis oli jäänyt kentälle. Katkelma sotapäiväkirjasta 5.7.1944 klo 18.00: ”Murtui puolustuksemme ryssän yhtäaikaa hyökätessä sivustasta ja rintamassa.” (http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=2566997).
Kotiin tuli ensin tieto, jonka mukaan Väinö on kadonnut. Jatkosodan loppuun saakka Väinöä odotettiin vielä kotiin, mutta pian saatiin tarkempaa tietoa Väinön menehtymisestä ja siitä, että ruumis oli jäänyt kentälle tai tuhoutunut. Tästä huolimatta Väinön äiti, minun mummoni, jaksoi sinnikkäästi toivoa ja piti erehdystä mahdollisena. Sitä mukaa kun suomalaisia sotavankeja palautettiin kotiin, mummo vielä odotti Väinön olevan heidän joukossaan.
Mummo käveli päivittäin tienvarteen kaupungista tulevaa linja-autoa vastaan ja toivoi poikansa tulevan kotiin. Vaikka Väinön jo tiedettiin menehtyneen, mummo jatkoi tienvarressa odottamista. Linja-auton vastaanottamisesta tuli vähitellen muistamisen tapa, joka jatkui 1980-luvulle mummon kuolemaan saakka. Pojan menettämisen traumaa syvensi se, että ruumista ei koskaan saatu kotiin haudattavaksi.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen suomalaissotilaiden jäännöksiä päästiin etsimään esimerkiksi opetusministeriön järjestämissä etsinnöissä mutta pitkälti myös vapaaehtoisten voimin. Kun näistä etsinnöistä ja Suomeen tuoduista ja haudatuista jäännöksistä uutisoitiin 1990-luvulla, äitini havahtui etsintöihin ja alkoi toivoa, että myös Väinön jäännökset saataisiin viimeinkin kotiin. Äiti puhui tästä toiveestaan, mutta Väinön odotus ilmeni myös ilmeiden, eleiden, huokausten tai hiljaisuuden kautta ˗ tai laittamalla radioa isommalle etsinnöistä kertovien uutisten aikana. Äidille olisi ollut tärkeää saada lisätietoa veljen viimeisistä vaiheista. Kotona tiedettiin, että Väinö oli ollut Karhumäen suunnalla, mutta muista Väinön sodanaikaisista vaiheista ei tiedetty eikä kysymyksiin saatu vastauksia.
Muutama vuosi sitten sain tietää verkkopalveluista Sotapolku ja Sotasampo, joihin lähinnä sotahistorian harrastajat ja yksityishenkilöt ovat kirjanneet sodissamme palvelleista luetteloa. Luettelosta löytyvät sotiin osallistuneiden sotien aikaiset tiedot. Palvelussa voi etsiä tai lisätä omien sukulaisten sotaan liittyviä tietoja ja vaiheita. Napautin hakukenttään Väinön nimen, enkä oikeastaan edes odottanut löytäväni mitään, koska tuossa vaiheessa luettelo oli vielä alkutekijöissään. Mutta yhtäkkiä kaikki, vuosikymmeniä kaivattu tieto Väinön jatkosodasta oli puhelimeni ruudulla karttoineen, sotapäiväkirjoineen ja SA-kuvineen. Minut valtasi tietotulvan keskellä voimakas suru siitä, että äiti ja mummo eivät koskaan saaneet tietää puhelimessani yhtäkkiä avautuneista Väinön vaiheista.
Tampereen yliopistossa syksyllä 2018 pidetyssä tutkimustyöpajassa ”Aftershocks: War-related Trauma in Northern, Eastern, and Central Europe” kulttuurihistorian ja muistitiedon tutkija Barbara Törnqvist-Plewa Lundin yliopistosta puhui trauman ylisukupolvisuudesta. Trauma voi siirtyä eteenpäin seuraaville sukupolville alkuperäiseen traumaan liittyvien traumaoireiden, traumaa symboloivien tekojen ja erilaisten puolustusmekanismien ilmenemisen kautta. Trauma voi siirtyä ”tarttumalla”: vastaanottava henkilö on saanut ahdistavaa tietoa yleensä ensimmäisestä, trauman kokeneesta lähteestä eikä kykene käsittelemään tai ottamaan vastaan tätä tietoa. Törnqvist-Plewa viittasi Marianne Hirschiin, joka on kirjoittanut ”jälkimuistista” (engl. postmemory). Jälkimuisti on sosiaalista oppimista, jossa historiallisen tapahtuman todistajat siirtävät tapahtuman muistoa seuraaville sukupolville niin tiedollisella kuin tunnetasollakin. Tapahtuman jälkimuistiin ei niinkään liity varsinaista muistamista, vaan suuri määrä emotionaalista herkkyyttä ja tapahtumien kuvitteellista läpikäyntiä.
Traumatisoitunutta kuunnelleet ja trauman ilmentymiä todistaneet henkilöt rakentavat mielessään trauman uudelleen tunteidensa ja mielikuvituksensa avulla. Mummon päivittäinen linja-auton vastaanottaminen oli tehokas muiston ja siihen liittyvän trauman siirtämisen tapa. Äiti odotti puhelinsoittoa, jossa olisi kerrottu veljen jäännösten löytymisestä ja tuomisesta Suomeen. Nyt minä vuorostani odotan tietoa Väinöstä, ja kerron lapsilleni tarinaa enosta, mummosta ja äidistä. Kolmen sukupolven odotus on siirtymässä neljännelle sukupolvelle.
Kuva: Väinö Majavan sotilaskuva. Outi Auttin kotiarkisto.
TUNNUSTUKSIA 