Seija Jalagin

Käsin tuntuva Suomi ja virtuaalinen, sosiaalisen median ja Internetin Suomi täyttyi viime vuonna itsenäisyyden juhlahumusta. Mitä 100-vuotias Suomi oikein merkitsee? Juhlavuoden teema oli Yhdessä. Se kuulosti siltä, että kaikilla olisi aihetta juhlia, kaikki mahtuisivat mukaan. Hyvän maan juhlan tekisivät sen ihmiset yhdessä. Millainen Suomi on hyvä Suomi? Hyvä kun on suhteellinen käsite, kuten ovat huono, paras ja onnellinenkin. Kenelle hyvä Suomi on tarkoitettu?

Näitä kysymyksiä pohdimme juuri käynnistyneessä tutkimushankkeessa ’Tunnustuksia: Pakolaisuuden hankalat historiat ja muistamisen kulttuurit’. Tarkastelemme toisen maailmansodan Suomeen liittyvän pakolaisuuden jälkiä: Miten sotapakolaisten integroituminen uusin ympäristöihin tapahtui, kuinka kauan se vei ja voisiko näistä prosesseista löytää välineitä nykyiseen maahanmuuttajapolitiikkaan? Miten ylipäänsä voisimme käsitellä sitä hankalaa historiaa, jota traumatisoivat kokemukset jättävät jälkeensä?

Sosiaalifilosofi Axel Honneth on pohtinut lukuisissa kirjoissaan ja artikkeleissaan oikeudenmukaisen yhteiskunnan periaatteita ja toteutumisen edellytyksiä. Honnethin mukaan oikeudenmukainen yhteiskunta voi toteutua, kun sen jokainen jäsen kokee tulevansa tunnustetuksi, siis muiden ihmisten tunnustamaksi ja yhteiskunnan keskeisten instituutioiden tunnustamaksi.

Tunnustaminen (saks. Anerkennung, engl. recognition) merkitsee Honnethin mukaan kolmenlaista tunnustetuksi ja hyväksytyksi tulemisen kokemusta. Niiden perusteella rakentuvat yksilön itseluottamus, itsekunnioitus ja itsearvostus. No man is an island – rakennumme omaksi itseksemme suhteessa toisiin ihmisiin ja toisten ihmisten kanssa yhdessä muodostamaamme ympäristöön.

Itseluottamus syntyy yksilön varhaisessa yhteisössä, tavallisimmin perheessä, jossa voi kokea saavansa rakkautta ja hoivaa, tulevansa huomioiduksi myös heikkona ja tarvitsevana.

Itsekunnioitus puolestaan syntyy siitä, että yksilöllä on samat lailliset oikeudet kuin kaikilla muillakin yhteiskunnan jäsenillä – hän voi siis kokea olevansa tässä mielessä aivan samanlainen kuin kaikki muut. Hyvä esimerkki tästä ovat poliittiset oikeudet, oikeus äänestää vaikkapa käsillä olevissa presidentinvaaleissa, tai passi, jota me eurooppalaiset pidämme helposti itsestään selvänä dokumenttina. Se tarkoittaa kuitenkin, että on olemassa valtio, joka takaa meidät jäsenekseen, kansalaiseksi jonka oikeudet se on tunnustanut ja jonka ihmisoikeuksia se on ainakin teoriassa valmis puolustamaan.

Itsearvostus, kolmas tunnustamisen muoto puolestaan syntyy siitä, että yksilö kokee tulevansa tunnustetuksi nimenomaan yksilöllisten ominaisuuksiensa ja kykyjensä ansiosta sekä siksi, että on yhteisölle tai yhteiskunnalle hyödyllinen ja tarpeellinen.

Suomessa on tällä hetkellä – ja on myös historiallisesti ollut – ihmisryhmiä, joiden kohdalla tunnustetuksi ja hyväksytyksi tuleminen ja siis mahdollisuus osallistua tämän yhteisen valtion ja yhteiskunnan toimintaan, on toteutunut kivuliaasti.

Yksi tällainen ryhmä ovat pakolaiset. Keväällä 2017 laadin Oulun yliopistossa historian valintakoetehtävää ja kävin läpi lukion pakollisten historian ja yhteiskuntaopin kurssien oppikirjoja. Oli pettymys, joskaan ei yllätys, huomata, että itsenäisen Suomen suurin ulkomailta tullut pakolaisryhmä puuttuu kokonaan oppikirjoista ja siksi melko varmasti myös oppitunneilta.

Vuonna 1922, tammi-helmikuun pakkasissa Suomeen tuli yli 11 000 pakolaista Itä-Karjalasta eli Venäjän Karjalasta. Kaiken kaikkiaan Suomeen tuli vallankumouksen jälkeen Venäjältä noin 35 000 ihmistä vuosina 1917–22; se on täsmälleen sama määrä kuin vuonna 2015 tänne saapuneiden turvapaikanhakijoiden, jotka ylittivät rajan muun muassa Haaparannan-Tornion kautta.

Sata vuotta sitten Venäjän vallankumouksen jaloista pakeni esimerkiksi Turkkiin yli 100 000 ihmistä, ja pelkästään Berliinissä oli 360 000 Venäjältä tullutta. Entisiä Venäjän alamaisia riitti pitkin Eurooppaa. Yhdellä lähtöpäätöksellä heistä tuli passittomia ja maattomia, ihmisiä ilman kansalaisoikeuksia. Tuosta pakolaisuudesta sai alkunsa niin sanottu Nansenin passi, muukalaispassi, joka annettiin maattomille ihmisille.

Esimerkiksi Suomen historiaa ja kansainvälisiä suhteita käsittelevissä lukion historian oppikirjoissa heistä ei kuitenkaan puhuta. Sen sijaan meille kerrotaan sodista ja kansainvälisistä sopimuksista, joita valtiotoimijat aloittivat ja lopettivat. Niiden seuraukset vaikuttivat miljoonien ihmisten elämään tavalla, joka ei tiivisty kansallisvaltioiden rakentamiseen.

Historiankirjoitus on perinteisesti ollut kertomusta meistä, ei heistä, niistä muista. Siksi koulukirjat kyllä kertovat Karjalan evakoista ja saattavat mainita Lapin sodan evakotkin, mutta eivät yleensä kerro heistä osana Euroopan laajuista pakolaiskriisiä. Toisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa nimittäin 60 miljoonaa ihmistä etsi uutta tai vanhaa asuinsijaansa, sukulaisiaan, työtä ja ylipäänsä elämisen edellytyksiä.

Edellä mainitussa valintakoetehtävässä pyysin kokelaita analysoimaan, miksi Suomessa vuosina 1921–38 oleskelleiden pakolaisten ja ulkomaalaisten määrä kehittyi tietyllä tavalla. Tehtävä oli vaikea, tiesin sen jo sitä laatiessani.

Tehtävä oli vaikea siksi, että näitä asioita ei juuri ollut voinut opiskella. Oppikirjoissa oli kyllä käsitelty itsenäisen Suomen yhteiskunnallista rakentamista, monia kansallisia uudistuksia, poliittisia ääriliikkeitä ja toiseen maailmasotaan johtanutta kehitystä. Etnisistä vähemmistöistä tai esimerkiksi melko mittavasta ulkomaalaisten merkityksestä Suomessa sen sijaan ei kirjoissa puhuttu. Se saattoi olla vaikea myös siksi, että historian valintakokeeseen osallistuva nuori katsoi historiaan, eikä osannut pohtia esimerkiksi pakolaisen tilannetta ajasta riippumattomana. Päättelemällä olisi voinut huomata, että pakolaiset siirtyvät usein naapurimaahan, koska se on lähellä eikä sinne lähteminen vaadi niin paljon resursseja kuin kauemmas pakeneminen.

En halua liioitella koulun historianopetuksen vaikutusta, mutta on silti syytä kysyä, miten me nykysuomalaiset oppisimme asettumaan toisten, vaikkapa pakolaisten ja maahanmuuttajien asemaan, jos emme omasta historiastamme löydä muuta kuin kantasuomalaisten taistelua Suomen itsenäisyyden ja yhteiskunnallisen kehityksen puolesta. Historiakuvaamme hallitsevat sodat ja jatkuvan selviytymisen eetos, nykyisin taistelu useimmiten vain kuviteltua ulkoista uhkaa vastaan. Tuntuukin siltä, että me suomalaiset vedämme kansakuntana koko ajan leukoja.

Mistä voisi rakentua sivistys, joka on kuten juuri Finlandia-palkinnon saanut Juha Hurme on sanonut, tietotaitoa, joka pitää jatkuvasti luoda uudelleen, koska juuri sen avulla barbaarisuus pidetään loitolla. Sivistys on ”joustoa ja lempeyttä”, sanoo Hurme.

Sivistys merkitsee kykyä erottaa, mikä jatkuvassa informaatiovirrassa voi olla totta ja mikä ei. Sivistys on kykyä nähdä asioiden väliset yhteydet, katsoa eri näkökulmista ja valmiutta myös kyseenalaistaa vakiintuneita ajattelumalleja.

Kuvassa lapsia Kyminlinnan pakolaisleirillä 1920-luvulla. Kuva: Karjalan Sivistysseura, Sampo-tietokanta.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s